Kattoo ko lehmä uut konttii

Poika ja varis -juliste porstuan ovessa. Oven takana tupa ja kamari, Mummola.

On perjantai ja pappa on hakenut mut tarhasta viikonlopun viettoon, vihreällä Ladallaan. Pelkääjän paikalla istuu pappan iloinen velipoika. Mulla on taas vuotanut rinnuksille veri nenästä; hentoinen ja aina kipeänä. Pappa sanoo mua kuitenkin Talivintikseen, vilkas livertäjä.

Tuvassa tuoksuu läskisoosi ja vispipuuro. Jääkaapin päällä soi radio. Yhdessä nurkassa on ruokakomero, josta Mummon silmän välttäessä pihistän salmiakkiyskänlääkettä. Toisessa nurkassa on suuri puuhella. Liekeissä on jännä polttaa sanomalehtisuikaleita; kuinka kauan uskaltaa pitää liuskasta kiinni ennen kuin kuumuus polttaa sormia. Aamulla herään kun pappa puhdistaa pesästä tuhkat. Kamarissa on kasvanut neljä lasta. Tänä päivänä tuntuu uskomattomalta, että kuusihenkinen perhe voisi asua yksiön kokoisessa mökissä. Mutta ei Mummolassa oltu sisällä, olikohan siellä edes telkkaria. Lauantaisin ajetaan kirkolle ja kaupasta saa valita paperinuken.

Ne oli niitä lapsuusaikoja kun kesällä paistoi aurinko ja talvella satoi lunta.

Kerran jäätiin veljen kanssa savipeltoon jumiin, pappa tuli pelastamaan sisätohveleissaan ja niin olimme koko porukka mudan peitossa. Mummo oli kiukkuinen kuuratessaan meitä saunassa. Juuriharjakäsittelyn jälkeen kiiltelimme kuin vaalenpunaiset porsaat. Ei naurattanut. 

Kerran löin puuvajassa itseäni kirveellä otsaan, veli puukolla omaansa. Säikähdyksellä selvittiin.

Kerran jäi jalka Mummon pyöränpinnojen väliin, toisella kertaa putosin marjametsässä kalliolta. Pieniä nyrjähdyksiä.

Kerran piti silpata keinun köyttä alas puusta, mä liu'uin. Kädet paloi, ja juoksin upottamaan ne tuvan vesiämpäreihin. Taas oli Mummo harmissaan kun täytyi hakea uudet puhtaat vedet ulkoa kaivosta.

Kerran jäin pää alaspäin jumiin johonkin rakennusputkeen, veli kiskoi jaloista ylös.

Eräänä kertana jäin ulos lukkojen taakse, sisällä ei ollut ketään avaamassa ovea. Löysin sanomalehtiä, suojasin niillä jalkani ja hiihtelin loskassa Mummoa etsien. Tällekin naurettiin, myöhemmin.

Ulkohuussissa ei enää kannattanut kilpailla kuka uskaltaa kurottaa alimmas, täti oli jo sontalaariin pudonnut.

Salaa istuttiin veljen kanssa autotallissa pappan Ladassa ja mielikuvitusajeltiin maailmalle. Illalla saatiin namipussit ja Tripit, ne kolmionmalliset.

Mummolla on punertava tukka ja iho täynnä pisamia, muutama on munkin nenän päälle periytynyt. Mummo on tulisieluinen ja räiskähtelevä mutta nauraa paljon, silmistä asti.
Mummo tykkää lavatansseista ja jutella kaikesta.

Hän kohtelee muita vertaisenaan, ei koskaan lässytä vaan puhuu kuin ihminen toiselle.
Olen aina ihaillut hänen rehellisyyttään ja uteliasta elämäniloaan, toivon että jotain siitäkin on periytynyt.

Mulle hän on ollut koko ikäni Mummo, kymmenkunta muuta lastenlasta kutsuu mammaksi.

Myöhemmin Mummo muutti kirkolle. Mä katkaisin jalkani ja menin mummon hoiviin. Tutustuin Vilho Koskelaan Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä Pohjantähden alla romaanitrilogiassa. Rakastuin Avaraan luontoon ja muihin luontodokkareihin. Viikonloppuisin Mummo työnsi mut pyörätuolissa Alkoon ja osti Koskenkorva-pullon. Sitä tissuteltiin lämpimän marjamehun kanssa. Sitten Mummo itki kuollutta Tipsu-kissaansa.

Mummo rakastaa lapsia ja eläimiä, luontoa. Lastenlastenlapsiakin on pian kymmenen, kaikille on syliä riittänyt. Kotona rapsuteltavana on enää pehmokoiria mutta Mummolla on aina ovi auki naapurin kissoille ja  ulkona ruokaa pikkulinnuille.

Mummo täyttää tänä vuonna 90 vuotta, ehkä. Hän alkaa olla jo väsynyt, silmät eivät tuiki enää niin usein. Puhuttiin palveluasumisesta, muisti kun on jo kovin heikko. "Mä en sinne mene, ne kattoo mua ko lehmä uut konttii!". Niin kai sitten.

Mummon mieli hakeutuu yhä useammin lapsuusmaisemiin Pohjanmaalle. Tiedän, että sinne on hänet pian päästettävä, vaan ajatus luopumisesta polttaa luomia ja kuristaa kurkkua. Hän on viimeinen isovanhempani, haluan olla vielä hetken pieni. 

ROUVA HEINO

Mulla on ollut vain hyviä esimiehiä. 

Uskomaton tuuri! 

Siitäkin huolimatta, että en ole tosiaan helppo johdettava. 

Esimiehiä on mahtunut 30-vuoden työhistoriaani reilu tusina, niin miehiä kuin naisiakin.

Kaikki erilaisia persoonia, ainoa yhtäläisyys, että ovat olleet mua vanhempia. 

Tiedän, tämä tulee kääntymään jossain vaiheessa..

Alle parikymppisenä mulla oli kolme vanhempaa miestä päällikköinä.

Jälkikäteen hatunnosto herroille lempeästä kärsivällisyydestä, jolla ohjastivat nuorta plikkaa työelämään.
Olin jo silloin ahne työnteolle mutta muutoin varsin hulda huoleton.

Tahto tehdä lisää töitä vei stadiin ja asiakaspalvelutehtäviin.
Esimiehet vaihtuivat naisiin.
Jostain itselle mystisestä syystä aloin saada vastuuta ja tunnustusta.
Vaikkakin pidin violetiksi värjättyä tukkaani saparoilla, ehostin miten huvitti ja kävelin paljain jaloin, tai puukengillä.
Kyllä, Helsingin toiseksi suurimmassa yritys-, pankki- ja vakuutuspalveluita tarjoavassa postitoimistossa.

Elämä heitti takaisin Turkuun mutta työnantaja pysyi samana.
Sain jälleen iloisia, luottavia ja ammattitaitoisia naisesimiehiä parikin kappaletta.
Aika pian jäin perhevapaalle ja kun koitti paluun hetki, olimme yrityksen kanssa kasvaneet ns. erilleen, ja hyppäsin rohkein mielin tyhjän päälle.
Uskoin että siivet kantaa, olinhan rehellinen, ahkera ja periksiantamaton.

Uusi työnantaja löytyi nopeasti ja aloitin aivan eri maailmassa.
En ole koskaan pitänyt myymisestä mutta nyt halusin olla paras.
Kaikista.
Ja sain parhaan esimiehen.
Mitä nohevammaksi työssäni tulin, sitä hankalammaksi ja vaativammaksi muutuin.
Hän käsitteli mua ihmeellisellä tunneälyllään.
Hänestä tuli myös ystävä, jolle avautua niin hyvinä kuin huonoina elämän hetkinä.
Vaikka tiemme ovat eronneet, ajattelen häntä lämmöllä.




Tuli aika ponnistaa eteenpäin, ja esimies vaihtui.
Sain vastuulleni oman myyntiryhmän.
Uudelta esimieheltä tuli kaikki apu, mitä keksin pyytää mutta muuten sain toteuttaa itsenäisesti työtäni.
Hän oli hyväntahtoinen ja huumorintajuinen tuki, johon aina tarvittaessa nojata.

Olin siis monta vuotta itsekin esimiehenä.
Ensin luulin olevan siinä ihan hyvä.
Sitten ymmärsin, että mulla kävi taas mieletön mäihä.
Sain johdettavakseni lahjakkaita, lojaaleja ja luovia tiimiläisiä.
Tehtäväkseni jäi vain pitää latua heille auki.

Jossain vaiheessa organisaatio muuttui ja esimieheksi tuli pitkän tauon jälkeen nainen.
Olin seurannut hänen toimintaansa jo useamman vuoden ja päättänyt, että nostan välittömästi kytkintä, jos tiemme kohtaavat.
Kerroin tämän myös hänelle heti ekana yhteisenä päivänämme.
Hetken mietittyämme päätimme tehdä pelisäännöt ja katsoa jos vaikka matkamme voisi jatkua yhteisenä.
Jatkuihan se, monta vuotta, oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kaikissa ylä- ja alamäessä pidimme toistemme puolta.
Olin pahoillani kun organisaatiomuutokset paiskasivat hänet uusiin tuuliin.

Tässä kohtaa kuvaan astui esimies, jolta ei auktoriteettia puuttunut.
Hän on ainoa, jonka kanssa olen ollut aidosti eri mieltä pätevyydestäni työtehtävääni.
Mä huitelin post-it lappujen kanssa, hän oli tyyni Mr Excel.
Ymmärrän, että kävin todella hänen hermoilleen kyseenalaistaessani kaiken, siis oikeasti aivan kaiken.
Kunnioitan häntä kuitenkin, vakaa ja turvallinen kuin kallio.

Tehtäväni on taas perhevapaan jälkeen muuttunut.
Ja esimies.
Myös häneen suhtauduin aluksi skeptisesti, liikaa showta ja liian vähän asioiden loppuunvientiä.
Mutta tässä kuten kaikessa, ensin tottuu ja sitten alkaa tykkää.
Nyt olen jo hänen faninsa.
Ei ole tylsiä hetkiä, ei todella.
Jälleen jostain hämmentävästä syystä, hän ajattelee mun olevan muusansa, innoittajansa.
Vaikka todellisuudessa hänen sparraillessa liiketoiminnan kehitysajatuksia, nostan vain virtuaalisen peilin ja hän löytää vastaukset omista pohdinnoistaan.
Hänelle olen ROUVA HEINO, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja tietää kaikesta kaiken.
Harvoin mulla todellisia vastauksia on, mua tarvitaan vain peilin pitämiseen.
Mutta niin kauan kuin hän luulee mua korvaamattomaksi, niin hysss ei kerrota.



Mulle työ ei ole koskaan ollut vain työ.
Vietänhän sen parissa puolet valveillaoloajastani, niin on tosiaan merkitystä kuka orkesteria johtaa.

Aika vähän olen koulupulpetissa istunut valkolakin saamisen jälkeen, mutta nämä pomot ovat opettaneet kaiken mitä toistaiseksi olen työelämässä tarvinnut.
Kun en enää pärjää, niin palaan jonkin opinahjon penkkiä kuluttamaan.

Niin, miten esimies liittyy siihen matkaan!?

Hän on se viimeinen, jolle siitä koskaan kerron 😊

Parasta työpäivää,

Tuija

Ituhipistelyä

Osallistuin alkuvuodesta Vegaanihaasteeseen.

Sain kuukauden ajan sähköpostiini joka päivä uutiskirjeen, joka sisälsi paljon hyödyllistä tietoa ja reseptejä.

Halutessani olisin saanut avukseni myös tuutorin, jolta kysellä vinkkejä.

Niin tosissani en ollut, vaan tarkoituksena oli pikkasen vain keventää raskaasti vietettyä joulun aikaa.

Olin kuitenkin syönyt käytännössä yksin kaksi joulukinkkua.

Juustoja ja mereneläviä tuli nautittua lähes päivittäin.

Tinki oli jokseenkin täynnä.

Olen potenut jo jonkin aikaa ilmastoahdistusta, ja osallistuin syksylläkin Ilmastotreeniin, jossa siis tätä Vegaanihaastetta hienovaraisesti ehdotettiin.

Mitä tapahtui? 

Jäin välittömästi koukkuun!

Miksi?

Terveellinen ruoka on aina ollut intohimoni, mutta niin on myös rasvainen liha ja vielä rasvaisemmat juustot.

En ole koskaan ollut kiinnostunut lihan korvikkeista, enkä ollut kuullutkaan juuston korvikkeista.

Sitten sähköpostiin muiden vinkkien joukkoon oli ujutettu ovelasti suositus Cowspiracy-dokumenttielokuvasta.

Päässä naksahti, eikä paluuta vanhaan enää ollut.

Internetin jumalaa närästi jakamani videolinkki elokuvasta, joten jouduin se poistamaan mutta löytänette sen halutessanne Youtubesta.

Mitä sen jälkeen on tapahtunut?

Kulutan harkitsevammin

Valitsen ilmastoystävällisempää ruokaa

Asun energiatehokkaammin

Mietin vaihtoehtoisia liikkumistapoja

Nämä kokonaisuudet pitää sisällään paljon pieniä valintoja ja päätöksiä.

Niistä ehdin jutskailla myöhemmin lisää.

Miten nämä asiat liittyvät matkailuun tai saippuaan??

Kyllä ne liittyvät.

Muovitonta maaliskuuta :)

Tuija

Bloggaajaksi

Lähden maailmanympärimatkalle.

Joskus.

Ja koska kaikki uskottavat reissaajat kirjoittavat blogia, on munkin yritettävä.

Päätin sen viime yön pimeinä tunteina, ja aamusta selasin paria "10 vinkkiä blogin perustamiseen" -sivustoa.

Sitten vain tuumasta toimeen.

Tällä ensimmäisellä kirjoituksella ei ole mitään merkitystä, tulen kuulemma häpeämään sitä joka tapauksessa myöhemmin.

En aio kikkailla fonteilla enkä kuvilla (vielä), tahdon vain nähdä ensimmäisen tuotokseni valmiina.

Tyyli, kulma ja sanoma sun muut mietitään myöhemmin.

Joten käsitellään tuota matkaa tuonnempana, koska palan halusta painaa ekaa kertaa Julkaise -namiskaa.

Jännän äärellä,

Tuija